Kävimme Marun kanssa 19. tammikuuta hakemassa sen viimeisen nollatuloksen kakkosista ja OIVA:n myötä nousimme heti kolmosiin.
Eilen sitten starttasimme ensimmäistä kertaa kolmosissa TSAU:lla isonkentän kisoissa ja voi että, hylättyjä kaikki ja molemmilla oli vähän hassua menoa.
Itsellä tuli pieniä, mutta merkittäviä ohjausvirheitä ja Maru sitten päätti ampaista aina silloin tällöin eri putkiin, kun sattui houkuttelevan putkensuun näkevän.
Mutta oli siellä onnistuneitakin pätkiä joka radalla ja radat olivat tosi kivoja!
Itselle tuli eilen sellainen olo, etten ihan vielä osaa ohjata Marua ja nyt täytyy vaan ahkerasti yrittää treenata ja käydä kisoissa, että löydämme sen yhteisen sävelen.
Tämä Rillan sairastelu on valitettavasti heijastunut minun omaan jaksamiseen nyt niin paljon, että Marun treenaaminen on jäänyt vain ohjattuihin treeneihin.
Mutta yritän olla potematta huonoa omatuntoa siitä, etten ole käynyt omatoimisesti treenaamassa, koska haluan uskoa ja toivoa, että kyllä me Marun kanssa vielä keretään.
Ärsyttää ihan, etten ole ennen älynnyt, että kuinka tärkeää on olla aidosti kiitollinen joka ikisen treenin ja kisasuorituksen jälkeen, vaikka kaikki ei menisikään niin kuin oli ajatus.
Agility ei ole se tärkein asia elämässä, eikä varsinkaan se voitto agilitykisoissa. Terve koira, jonka kanssa pystyy tekemään yhdessä mitä haluaa, on paljon tärkeämpää.
Pienen koiralauman kuulumisia...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti