Maru starttasi 3-luokassa!

Kävimme Marun kanssa 19. tammikuuta hakemassa sen viimeisen nollatuloksen kakkosista ja OIVA:n myötä nousimme heti kolmosiin.

Eilen sitten starttasimme ensimmäistä kertaa kolmosissa TSAU:lla isonkentän kisoissa ja voi että, hylättyjä kaikki ja molemmilla oli vähän hassua menoa.

Itsellä tuli pieniä, mutta merkittäviä ohjausvirheitä ja Maru sitten päätti ampaista aina silloin tällöin eri putkiin, kun sattui houkuttelevan putkensuun näkevän.
Mutta oli siellä onnistuneitakin pätkiä joka radalla ja radat olivat tosi kivoja!

Itselle tuli eilen sellainen olo, etten ihan vielä osaa ohjata Marua ja nyt täytyy vaan ahkerasti yrittää treenata ja käydä kisoissa, että löydämme sen yhteisen sävelen.
Tämä Rillan sairastelu on valitettavasti heijastunut minun omaan jaksamiseen nyt niin paljon, että Marun treenaaminen on jäänyt vain ohjattuihin treeneihin.
Mutta yritän olla potematta huonoa omatuntoa siitä, etten ole käynyt omatoimisesti treenaamassa, koska haluan uskoa ja toivoa, että kyllä me Marun kanssa vielä keretään.

Ärsyttää ihan, etten ole ennen älynnyt, että kuinka tärkeää on olla aidosti kiitollinen joka ikisen treenin ja kisasuorituksen jälkeen, vaikka kaikki ei menisikään niin kuin oli ajatus.
Agility ei ole se tärkein asia elämässä, eikä varsinkaan se voitto agilitykisoissa. Terve koira, jonka kanssa pystyy tekemään yhdessä mitä haluaa, on paljon tärkeämpää.

Rillan nivelrikko

Rillan nivelrikko lonkissa on nyt edennyt niin paljon, että Rilla ei tule enää ikinä harrastamaan agilitya.

Nämä viimeiset pari viikkoa ovat olleet ihan hirveää tunteiden vuoristorataa, tai itseasiassa koko tämä alkuvuosi, mutta erityisesti pari viimeisintä viikkoa. Monta kertaa olen yrittänyt saada kirjoitettua tänne blogiin jotain tästä tilanteesta, mutta aina kiukku, pelko ja suunnaton suru ovat ottaneet vallan, enkä ole pystynyt.

Koko tämä hässäkkä sai alun perin alkunsa loppuvuodesta, kun huomasin, että Rilla kävelee taas epäpuhtaasti. Ajattelin kaiken johtuvan siitä oikean etujalan nuljuluun poisto leikkauksesta, koska se on edelleen vähän kosketusarka ja turvoksissa. Vuoden vaihteen jälkeen Rilla alkoi myös vingahtaa aina välillä kun takin jalkalenkkiä laitettiin tai otettiin pois oikeasta takajalasta ja päätin alkaa selvittämään, mikä nyt on vialla.

Vein Rillan ensin osteopaatille, joka sitten totesi Rillan olevan aivan jumissa ja kierossa ja lisäksi oikean takajalan varpaista löytyi sellainen kipupiste, että saimme käskyn lähteä mahdollisimman pian eläinlääkärille.

Päädyin varaamaan ajan Espooseen Urheilukoiraklinikalle Tiiu Toijalalle ja hän tutki Rillan perusteellisesti ja kipukohdat löytyivät oikean takajalan toisen varpaan nuljuluusta ja oikeasta lonkasta.

Röntgenkuvista Rillalla todettiin oikean takajalan toisessa varpaassa nuljuluu murtuma, joka ilmeisesti kuitenkin murtunut jo joskus aikaisemmin ja lisäksi oikean lonkan nivelrikko pahentunut viimeisen 5kk aikana niin paljon, että jopa minä maallikkona näin eron röntgenkuvan nähtyäni.

Ultralla todettiin myös lonkankoukistajan tulehdus, jota nyt hoidetaan ja tässä kohtaa itse ymmärrän miksi minun kannatti ajaa monta tuntia asiantuntevan eläinlääkärin luokse. Valitettavasti paikallisista eläinlääkäreistä ei olisi varmaan kukaan ottanut tätä seikkaa huomioon.

Agilityuran lopettamispäätös oli helppo tehdä harmituksesta huolimatta, koska valitettavasti olen sitä tässä pienesti jo joutunut miettimään, koska tosiaan tuo nuljuluun poisto leikkauskohta ei ole vieläkään täysin kivuton. Suurempi itkun aihe tässä vaiheessa on se, että Rillan lonkka on kipeytynyt sen sairasloman aikana, kun se ei ole tehnyt agilitya!

Minua pelottaa nyt ihan hirveästi, että mitä on tulossa! Pystyykö Rilla vielä elämään kotikoirana, korkeintaan rally-tokoa harrastaen, vai pitääkö se kipujen takia lopettaa? Koska tiedän, että on aika päästää Rilla kärsimyksistä?! Kuinka nopeasti tämä nivelrikko meinaa nyt edetä; voiko sen eteneminen jossain kohtaa hidastua vielä?

Nämä ajatukset saavat minut aina itkemään. Sydän särkyy monta kertaa päivässä, kun katson Rillaa ja näen, kuinka innokas ja touhukas se kuitenkin on. Koira, joka elää ja tekee kaiken täysillä, ”mielummin överit kuin vajarit”.

Rillalla loppuu viikon päästä kipulääkekuuri ja menemme sen jälkeen fysioterapeutille arvioitavaksi, että joko voidaan aloittaa kuntoutus. Tiedän, että minun pitäisi nyt odottaa rauhassa sitä fyssarin käyntiä ja aikaa, kun näkee miten Rilla pärjää ilman kipulääkettä, mutta kun pelottaa niin hirveästi…

En vain pysty hyväksymään sitä, että minulla on koira, joka täyttää toukokuussa vasta 5 vuotta ja sen lonkka on tuollaisessa kunnossa. Varsinkin ajatus siitä, että joudun lopettamaan nuoren koiran, jonka pitäisi olla elämänsä kunnossa, on aivan kauhea.